|
Ajatus kuolemasta oli egyptiläiselle ajankohtainen koko hänen elämänsä ajan. Egyptiläiset uskoivat vahvasti kuoleman jälkeiseen elämään ja valmistautuivatkin siihen koko elämänsä ajan. Jotta sielu voisi vierailla elävien maailmassa, ruumiin oli säilyttävä. Egyptiläiset keräsivät koko ikänsä varoja rahoittaakseen hautajaisensa, palsamoinnin ja hautapaikan.
Muutaman päivän kuluttua kuolemasta ruumis vietiin palsamoijalle. Palsamointi oli pitkä prosessi. Vanhan valtakunnan aikana se kesti 274 päivää, myöhemmin tuskin niin kauan. Palsamoija viilsi ruumiin auki "etiopialaisella kivellä" ja poisti sisäelimet. Aivot poistettiin koukuilla nenän kautta. Aukot pestiin palmuviinillä ja täytettiin sen jälkeen mirhalla ja kassialla. Kaiken tuon jälkeen ruumis laitettiin 70 päiväksi natronsuolaan. Köyhät, joilla ei ollut varaa kunnolliseen palsamointiin, käyttivät hiekkaa. Natronsuolan ja hiekan tarkoituksena oli poistaa ruumiista kosteus. Hiekka oli myös hyvää, sillä hiekalla kuivatetut ruumiit ovat säilyneet parhaiten. 70 päivän kuluttua ruumis oli kuivunut ja käpertynyt aivan kokoon, jäljellä oli vain luuta ja nahkaa.Sitten ruumis käärittiin pellavaliinoihin (köyhät liinavaatteisiin tai lampaannahkaan). Lopuksi muumio siveltiin eräänlaisella liimamassalla. Arkut maalattin sekä sisältä että ulkoa hienoilla onnea tuottavilla kuvilla. Mukaan laitettin paljon kaikenlaisia amuletteja. Erityisen paljon mukaan laitettiin pyhiä sittiäisiä. Pikku sittiäistä pidettiin hyvin salaperäisenä ja pyhänä. Sammakoista tuli vainajan uuteen elämään heräämisen vartauskuva. Jos vainaja oli ylhäinen henkilö, hän sai monta arkkua päällekkäin. Vainajan sydän ja muut sisäelimet säilytettiin alabasteriastioissa, joiden kannessa oli koristeaiheena ihmispää tai eläimen pää. Hautakammioon maalattiin tai hakattiin kuvasarjoja, joissa esitettyjen kohtausten toivottiin tapahtuvan hänen kuoleman jälkeisessä elämässään. Jotta vainaja pääsisi tekemästä mitään, laitettiin mukaan puuveistoksia, jotka esittivät kotieläimiä sekä pikku taloja ja veneitä. Hautoihin sijoitettiin myös ihmisten pienoispatsaita
ihmisten sijaisiksi. Aluksi ne tehtiin vahasta, myöhemmin puusta ja
kivestä. Ne varustettiin maagisin tekstein ja laitettiin pieniin muumioarkkuihin.
Niiden oli määrä toimia vainajien sijaisina, jottei heidän
tarvitsisi tehdä enää manalassa mitään työtä.
Haudassa saattoi olla moniakin sijaisia, sillä olihan olemassa monia
töitäkin. Lapsille laitettiin leikkikaluja hautaan.
Ensin vainajan täytyi kertoa pitkät litaniat, mitä hän ei ole tehnut ja sitten kerrottava, mitä hyvää hän oli tehnyt. Loitsuja oli kirjoitettuna hautoihin ja arkkuihin, jotta ne suojelisivat vainajaa matkallaan. Näistä loitsuista syntyi vähitellen Kuolemankirja. Papit myivät loitsuja vähemmän varakkaille ihmisillä. Papit saivatkin suurimman osan tuloistaan juuri kauppaamalla loitsuja. Kuolemankirjaa tarvitsi karkoittaessaan demoneja, jotta tietäisi oikeat loitsut. Kun hautauspäivä oli koittanut, ruumis vietiin itkijöiden saattamana (monet palkkasivat itkijöitä, jotka kasvot mudassa ja rinnat paljaina repivät hiuksiaan, voivottelivat ja eritoten itkivät)veneellä esilukijapapin lukiessa loitsuja länsirannalle. Haudan luona jätettiin viimeiset hyvästit. Kun arkku oli laskettu hautakammioon, se sinetöitiin. Tämän jälkeen vanhimman pojan oli uhrattava isälleen tehdäkseen hänet eläväksi. Monet haudat ryöstettiin valitettavasti jo muinaisella ajalla, jo muutamia vuosia hautaamisen jälkeen. Usein ne, jotka tunsivat haudat ja salakäytävät sekä ansat, tyhjensivät itse haudat.Kun kuninkaat huomasivat hautoja ryöstettävän, he alkoivat rakentaa itselleen hautapaikkoja laaksoon nimeltä set geret; "hiljaisuuden paikka".Haudat olivat maanalaisia ja niissä oli paljon sokkeloita. Vaikka egyptiläinen ei elänyt päivääkään ajattelematta kuolemaa, he olivat hyvin elämäniloista kansaa. Ei ole yhtäkään hautaa, jonka seinillä ei olisi kuvattu juhlia. Myös monissa runoissa ylistetään elämää ja sen kauneutta.Palsamoinnin ansiosta muinaiset egyptiläiset tunsivat jo varhain ruumiin toiminnot. He olivat hyvin viisaita. Olisi väärin luulla, että he olisivat olleet meitä tyhmempiä. Päinvastoin-tyhmempiä taidamme olla me, jotka tuhoudumme omiin tekoihimme. Kirjoittanut: Anna Ojalahti Lähteet: Otavan suuri maailmanhistoria 1982;Jokilaaksojen valtakunnat,s.132-136.
|
